10+1 vuotta

Havahduin tuossa yhtäkkiä huomaamaan, että on tainnut kulua 10 vuotta (+1, kun kirjoitus on luonnoksena levännyt koko tämän ajan) siitä onnettomuudesta, jossa tuon selkäni olen murtanut.

Tarkkaa päivämäärää en muista, sekin varmaan jostain löytyisi, mutta se ei liene olennainen. Loppukesää, elokuuta, se on joka tapauksessa ollut.

Lähdin kotoa valmennukseen. Valmennuksen aiheena maastoesterata. Sellainen ihan pienimuotoinen ja helppo. Seuraavana päivänä oli samalla radalla sitten kisat. Ratsuna minulla oli suokkiputte, jolla en koskaan aiemmin ollut ratsastanut. Kahteen kertaan kerettiin maastoesterata kiertää ja siinä pähkäilin ääneen, että taidan täältä lähtiessä ajaa suoraan Citymarketiin, kun siellä oli turvaliivejä myynnissä ja käydä sellaisen investoimassa varmuuden vuoksi. Ja seuraavan päivän kisoihin ajattelin ottaa ratsuksi kuitenkin Piskon. Vaikka Pisko ei noita esteitä olisikaan koskaan nähnyt, niin varmana ja hyvänä hyppääjänä rata ei varmasti olisi ongelma ja on kuitenkin tuttu ja turvallinen hevonen.
Sitten olikin minun vuoro hypätä rata vielä kolmannen ja viimeisen kerran. Rata meni ihan ok, mutta olisiko ollut toiseksi viimeinen este radalla, kun putte vain ei nostanut etujalkojaan tarpeeksi ja siitä tuloksena heitti kuperkeikan esteen yli.
Hevonen selvisi kuperkeikasta mustelmilla ja vähän turvottelevilla jaloilla.
Mulle kävi pikkaisen kehnommin. Tuosta kuperkeikasta olen laskeutunut maahan todennäköisesti niskoilleni. Pääasiassa vasemmalle puolelle päätellen seuraavan päivän kiputiloista. Ja siitä sitten selälleni. Siihen sitten jäin makaamaan ja odottelemaan ambulanssia. Pariin kertaan jouduin vaihtamaan kylkeä kivun takia, vaikka paikalla ollut sairaanhoitaja kieltelikin. Muistikuvia löytyy tuosta hevosen kompastumisesta esteeseen ja seuraavan kerran siitä maassa makaamisesta, että varsinaisesti siitä kuperkeikan hetkestä ei muistikuvaa ole. Maassa makoillessa olen ollut kokoajan tajuissani kyllä, mutta mitään käsitystä siitä kuinka kauan ambulanssin tulossa meni, ei ole.
Ambulanssin saapuessa minut siirrettiin sellaiselle jonkinmoiselle ilmapatjalle ja sillä sitten ambulanssin kyytiin. Ensin suunnattiin kotikunnan terveyskeskukseen, jossa käytiin vain toteamassa, että "mitä te sitä tänne tuotte, ei täällä enää voi kuvata". Uudelleen ambulanssin kyytiin ja naapurikunnan sairaalaa kohti.
Ambulanssimatkasta muistan sen verran, että jossain vaiheessa minua pyydettiin pitämään silmät auki ja kysyin, että saanko pitää silmät kiinni jos puhun koko ajan. :D Ja se kelpasi. Halusivat siis vain varmistaa, että pysyn tajuissani. Taustatietojakin kyselivät siinä ajon aikana ja sanoivat, että täytyy pyytää kipulääkitystä, jos tuntuu siltä. En kivunlievitystä missään vaiheessa pyytänyt, mutta tuossa matkalla sairaalaan mulle laitettiin kipulääketippa. Kuuntelivat, että minun hengityksessä alkoi olla katkoksia, jotka ilmeisesti kivusta kielivät.
Sairaalassa minut lykättiin ensin jonnekin käytävään ja sitten jonnekin vastaanottohuoneeseen.
Kuvissakin kävin jossain vaiheessa ja jossain vaiheessa vaihdettiin päälle sairaalakaapu ja kuskattiin osastolle, tosin vielä käytävälle odottelemaan lääkäriä. Joskus 11 aikaan hoitajat päättivät siirtää minut huoneeseen ja sänkyyn, kun ei lääkäriä kuulunut. Kuusi tuntia onnettomuuden sattumisesta.

Seuraavat päivät meni sängyssä makoillessa. Oli kuumetta ja kylkeäkään ei pystynyt itse kääntämään. Selkärangasta murtui rintarangan kohdalta kolme nikamaa. Murtumat olivat burst-tyyppisiä, eli jos olen oikein ymmärtänyt, niin nikama on puristunut ja sen seurauksena murtunut useampaa kappaleeseen. Jos jotain onnea onnettomuudessa, niin kaikki palaset olivat paikallaan.
Olisikohan viikon verran mennyt sairaalassa, sitten pääsin kotiin alumiinikehikkoisen korsetin ja kyynärsauvojen kanssa viettämään kolmen kuukauden sairaslomaa. Sittenpä vain lepäilyä ja lepäilyä ja lepäilyä.

Näin kymmenen(+1) vuoden jälkeen siinä tuo selkä edelleen mukana kulkee, kertaalleen murrettu selkä. Suuremmat traumat tästä on jääneet tuonne henkiselle puolelle ja niiden kanssa on joutunut enemmän töihin. Näillä on mentävä.