lauantai 5. joulukuuta 2015

Muistoja ja märinää

Pitkään on ollut tässä mielessä, että kirjoittelen ylös muistiin kaikkia juttuja Piskosta. Pisko suuressa persoonassaan ja viisaudessaan ehti tehdä jos jonkinmoista 13,5 vuoden aikana.
Tähän mennessä tämä kirjoittelu on aina kaatunut siihen, että pelkkä muisteleminen aiheuttaa semmosen porun, että siitä ei ihan heti loppua tulekaan.
Ja heti nousee kyyneleet silmiin. Voi elämä...
----------

Vielä kotona hevosineni asuessa meillä oli muutamia kymmeniä metrejä aitauksesta talliin. Iltaisin ruukasin päästää hevoset irti aidasta ja Pisko johdatteli tamma"laumansa" (2 tammaa) talliin ja oikeisiin karsinoihin. Yhtenä iltana jälleen normaaliin tapaan päästin hevoset irti ja Pisko lähti kuten aina johdattamaan tammoja tallia kohti. Mutta sitten tallin kohdalla ei tapahtunutkaan sitä normaalia 90 asteen käännöstä talliin sisälle vaan hevosten matka jatkui suoraan tietä kohti...
Sydämessä kävi semmonen pikainen rutistus ja kun en muuta siinä hädässä keksinyt, niin vihelsin kuin koiralle ja huusin, että Pisko takasin!. Pisko pysähty, katto vähän pöllämystyneenä "ai hitsi, mää unohin", käännähti ympäri ja juoksutti tammat talliin.
Kävelin sitten perässä yhtä pöllämystyneenä talliin sulkemaan ovia hevosten perässä.
-----------

Sen jälkeen kun olin tuon selkäni loukannut ja päässyt toipumisen jälkeen taas enemmän ratsastamaan, niin päätin, että täytyy kokeilla jonkinmoista estettä hypätä. Ihan vain itsensä voittaakseen jos ei muuten. Normaalisti Piskolle ei tarvinut kuin näyttää estettä, niin oli vauhdikas ja kuumuva pommi siinä alla, mutta tällä kerralla kaikki oli ihan toisin. Olin itse varmasti ihan kipsissä. Sen verran suuri haaste oli tuo esteen hyppääminen.
En ole koskaan tuntenut Piskon laukkaavan niin lyhyttä ja pyöreää laukkaa kuin silloin estettä lähestyttäessä. Esteen Pisko hyppäsi erittäin pehmeästi ja esteen jälkeen jatkoi pehmeää laukkaa, hidasti erittäin pehmeästi raviin, käyntiin ja siitä pysähdykseen ja käänsi sen jälkeen päänsä minun jalkaa vasten, kuin olisi kysynyt, että "Oletko kyytissä? Onko kaikki ok?". Ja kun kaikki oli ok, niin otettiin uusi hyppy ja jälleen toistui sama. Ihan muutaman kerran hypättiin este ja olin kyllä Piskolle kiitollinen tästä huolenpidosta. Sain hypättyä vielä esteen tuon selän loukkaamisen jälkeen. Ei se hyppääminen kyllä enää oikein innosta, mutta saimpahan jonkin trauman voitettua silloin.
-----------

Pisko ei koskaan ollut mikään "halinalleponi". Pisko, perisuomalaasena miehenä ei palijon puhunu, eikä pussannu. Saati sitten, että olis tykänny, ku lääpithään. Mutta  joka ikinen kerta, kun meni Piskon luokse, kun itketti tai oli muuten paha mieli, niin Pisko tuli seisomaan viereen. Tuuppasi turvalla, "no niin, kyllä se siitä" ja seisoi vieressä siihen asti, että helpotti. Ja niinä hetkinä sieti vähän sitä lääppimistä ja halailua. Kuhan ei kukkaan ollu näkemässä...
-----------

Ja nyt on pakko lähteä tekemään jotain muuta. Eihän tästä märinästä tule loppua...

1 kommentti:

  1. Ei se ole mikään ihme, että itku tulee, kun pitkäaikaista ystävää muistelee :( Itselle pitääkin antaa lupa surra ja muistella. Voimia pimeisiin iltoihin!

    VastaaPoista