Noh, mistähän sitä aloittaa. Sairastelurupeaman jälkeen pitkästä aikaa hevosen selkään mieli tekeepi. Siispä uudet (käytetyt) pökät jalkaan ja menoksi. Se menoksi osa ois kannattanu miettiä tieten kahteen kertaan. Kävin aluksi toteamassa, että piha on liukas, maastotie ihan ok, tosin luminen. Mutta kenttäkin luminen, niin mennäämpä sinne (ihan hyvä päätös). Sitten nuorukainen sisälle, harjaus ja varusteet päälle. Ajatuksena "tunnin" aiheesta yhden ohjan pysäytys. Ja sitähän me sitten treenattiin... Puolentoista viikon loma ja kevättä rinnassa, niin nuorukainen oli kuin ruutitynnyri ja raipasta tuloksena muutamat kilarit. Ja pukkejakin lenteli niin maan perusteellisesti. Tulipa tosiaan sitten se yhdenohjan pysäytys treenattua. Jälkiviisaana voi suunnata katseensa satulan päälle, viisas ratsastaja olisi ensin maastakäsin pohjustanut näin nuorelle hevoselle pitkän tauon jälkeen ja sitten vasta kiivennyt selkään työstämään. Mutta virhe on suoritettu, hevonen on antanut anteeksi ja lets move on. Hyvin se poni lopuksi kulki.
Pökät mainittu aluksi siksi, että satulaan noustessa ne repesivät haarasaumasta. Great.. Leviä poni vai pläski perse? Vaiko molempia? Tai sitten unohtui vain nostaa housuja satulaan noustessa... Kröhöm...
Sitten vanhus ruunalle huopasatula selkään ja menoksi. Tämä onnistui paremmin. Virtahepona vanhus polki reittejä kentälle. Hikikin tuli. Lämmin ilma ja talvikarva ja kinoksessa vielä pistetään kahlaamaan. Mutta on se mieleinen ratsastettava (parhaimmillaan) pehmeä ja kevyt ja ihan ajatus.
Ja minun laittamat kengätkin on pysyneet (koputan puuta). Pitkän kengitystauon jälkeen piti sitten testaaminen aloittaa hokkakengistä tilsakumeilla, ei mitään helpompaa voinu... Päädyin kyllä tulokseen, että kyllä meiän vakikengittäjä saa käyä, kunhan vain sairaslomasta selviää. Ite voi tälleen oikein harvakseltaan harjotella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti